79. Timoteuskirjeet

79. TIMOTEUSKIRJEET

Timoteuskirjeet ovat ns. pastoraalikirjeitä, jotka on kirjoitettu yksityishenkilölle. Timoteus oli Paavalin oppilas ja työtoveri, josta Paavali käytti sanontaa ”oikealle pojallensa uskossa” (1.Tim. 1:2). Timoteus oli syntynyt ja varttunut Lystrassa, joka sijaitsi Ikonionin lähellä, nykyisen Turkin alueella. Paavali kävi kaupungissa ensimmäisellä ja toisella lähetysmatkallaan. Timoteuksen äiti oli hurskas juutalainen, mutta isä oli kreikkalainen, ja siksi häntä ei oltu ympärileikattu lapsena. Pystyäkseen paremmin toimimaan myös juutalaisten parissa, Paavali ympärileikkasi hänet (Apt. 16:1-3).

Paavali kirjoitti nämä kirjeet elämänsä loppuvaiheessa 60 –luvun puolivälissä. Ensimmäinen kirje on kirjoitettu Makedoniasta (1:3), ja toinen Paavalin ollessa toisella vankeusjaksollaan Roomassa. Paavali antaa näissä kirjeissä Timoteukselle ennen kaikkea ohjeita seurakuntajärjestystä varten. Näin ollen ne ovat sisältäneet arvokasta tietoa ja neuvoja koskien seurakuntien perustamista, seurakuntakuria, yhteistä kokoontumista ja eri virkoja ja palvelutehtäviä. Paavali kiteyttääkin tämän ohjeen Timoteukselle: ”että, jos viivyn, tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus” (1.Tim. 3:15).

Kirjeistä voimme havaita, kuinka jo ensimmäisellä vuosisadalla vakiintuivat kristillisiin seurakuntiin paimenen (episcopos), vanhimman (presbuteros) ja diakonin (diaconos) virat. (Noiden virkojen kreikankielisistä sanoista juontuvat joitakin kirkkokuntia kuvaavat käsitteet, episkopaalinen ja presbyteerinen, aina meidän aikaamme asti.) Monet nykyajan teologit väittävät, ettei Toinen Timoteuskirje olisi Paavalin kirjoittama, vaan on kirjoitettu vasta toisella vuosisadalla. Yhtenä perusteluna väitteelleen he mainitsevat mm. sen, ettei vanhimman virka ollut vielä käytössä Paavalin aikaan. En ymmärrä, mihin he tuonkin väitteensä perustavat, koska Luukas joka tapauksessa Apostolien teoissa mainitsee monessakin yhteydessä seurakunnan vanhimmat (ks. esim. Apt. 14:23; 15:4; 20:17). Paavali antaa Timoteukselle ohjeita, millaisia seurakunnan johtajien (1.Tim. 3:1-7), seurakunnanpalvelijain (1.Tim. 3:8-13 ja vanhimpien (1.Tim. 5:17-19 tulisi olla. Paavali antaa myös ohjeita seurakunnan kokoontumista, jumalanpalvelusta varten (1.Tim. 2:1-12). Tässä yhteydessä hän korostaa ennen kaikkea rukouksen merkitystä ja antaakin siitä yksityiskohtaisia neuvoja.

Vieraat harhaopit ovat olleet seurakunnan uhkana jo sen alkuajoista lähtien. Jeesushan itse opetti vertauksessa nisusta ja lusteesta (Matt. 13:24-30), kuinka vihollinen tulee kylvämään väärää siementä hyvän siemenen joukkoon. Paavali varoittaa Timoteusta näistä opeista ja antaa hänelle ohjeita, kuinka suhtautua niihin (1.Tim. 1:3-7; 4:1-5). Myös seurakuntakurin noudattamiseen löytyy selvät ohjeet: ”Syntiä tekeviä nuhtele kaikkien kuullen, että muutkin pelkäisivät” (1.Tim. 5:20). Kuinkahan monessa seurakunnassa tuota vielä tänä päivänä noudatetaan! Alkuseurakunnassa ja Paavalin aikaan seurakuntakuri oli kuitenkin totisinta totta. Sen saivat aikanaan karmealla tavalla kokea Ananias ja Safiira petoksensa johdosta (Apt. 5:1-11). Sen saivat myös kokea Hymeneus ja Aleksander, jotka Paavali oli päättänyt antaa saatanan haltuun kuritettaviksi, etteivät enää pilkkaisi (1.Tim. 1:20, vrt. myös 1.Kor. 5:5). Mistä tässä oli kyse, jää meille jopa hieman arvoitukseksi.

Mutta kurinalaisuus ei koske ainoastaan seurakuntalaisia, vaan se on yhtä tärkeää seurakunnan johtajille ja julistajille. Paavali antaa Timoteukselle ohjeen: ”Valvo itseäsi ja opetustasi, ole siinä kestävä; sillä jos sen teet, olet pelastava sekä itsesi että ne, jotka sinua kuulevat” (1.Tim. 4:16). On siis tärkeää, että me valvomme omaa elämänvaellustamme yhtä hyvin kuin opetustamme. Ei siis riitä, että olemme hyviä teoriassa eli opetuksessa, mutta horjumme käytännössä eli omassa vaelluksessamme, tai päinvastoin! Omaan kurinalaisuuteen kuuluu myös oman hengellisen elämän hoitaminen, jonka Paavali tuo julki sanoilla: ”Harjoita itseäsi jumalisuuteen”…, ”Lue, kehoita ja opeta ahkerasti” (1.Tim. 4:7, 13). Julistajan tulisi ennen kaikkea ruokkia itseään Jumalan sanalla. Jos työntekijä ei itse tunne mahdollisimman hyvin raamatun sanaa, kuinka hän voi olla muita opastamassa? Paavali kehottaa Timoteusta myös virittämään palavaksi armolahjan, jonka hän oli saanut Paavalin kätten päälle panemisen kautta (2.Tim. 1:6). Olipa kyseessä sitten mikä armolahja tahansa, on tuossa meille syvällinen neuvo. Toimiakseen, armolahja tarvitsee, että otamme sen rohkeasti käyttöön ja ikään kuin harjoitamme sitä. Vaikka aluksi tuntisimme itsemme epäröiviksi ja epäonnistuisimmekin, mennään vain rohkeasti uskossa eteenpäin armolahjan käyttämisessä. Mitä enemmän sitä käytämme, sitä enemmän harjaannumme sen käytössä.

Timoteuskirjeistä löydämme myös profeetallisen sanoman lopunajalle. Paavali kuvaa ilmapiiriä, joka viimeisinä päivinä tulee vallitsemaan ja millaisia ihmiset silloin ovat: ”Mutta tiedä se, että viimeisinä päivinä on tuleva vaikeita aikoja. Sillä ihmiset ovat silloin itserakkaita, rahanahneita, kerskailijoita, ylpeitä, herjaajia, vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä, epähurskaita, rakkaudettomia, epäsopuisia, panettelijoita, hillittömiä, raakoja, hyvän vihamiehiä, pettureita, väkivaltaisia, pöyhkeitä, hekumaa enemmän kuin Jumalaa rakastavia; heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman” (2.Tim. 3:1-5). Kuinka totta ja sattuvaa joka sana onkaan meidän ajallemme! Paavali myös ennustaa, kuinka tulee aika, jolloin ei enää suvaita tervettä oppia, vaan korvasyyhyyn haalitaan oman mielen mukaisia opettajia (2.Tim. 4:3,4). Uskon, että tuo on toteutunut kirkkohistoriassa monessakin yhteydessä, mutta mitä räikeimmällä tavalla näemme sen toteutuvan juuri meidän päivinämme! Uskonnollisuus ja jumalisuuden ulkokuori halutaan kylläkin säilyttää, mutta samalla kielletään Jumalan sanan koko totuus ja Pyhän Hengen voima!

Voimme aistia etenkin Toisesta Timoteuskirjeestä vainojen ajan alkaneen. Keisari Neron vainothan alkoivat vuonna 64 tapahtuneen Rooman palon jälkeen. Oliko vainojen seurausta vai johtuiko joistakin muista syistä, mutta Paavali joutuu toteamaan surullisen tosiasian joistakin työtovereistaan: ”Kaikki aasialaiset ovat kääntyneet minusta pois; niiden joukossa ovat Fygelus ja Hermogenes” (2.Tim. 1:15), ”tähän nykyiseen maailmaan rakastuneena jätti minut Deemas ja matkusti Tessalonikaan” (2.Tim. 4:10) ja ”ensi kertaa puolustautuessani ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut” (2.Tim. 4:16)! Kuitenkin Paavali mainitsee myös nimeltä useita työtovereitaan, jotka uskollisesti seisoivat hänen rinnallaan myös hänen vankeutensa aikana. Näiden uskollisten joukossa oli mm. Markus, josta Paavali antaa Timoteukselle ohjeen: ”Ota Markus mukaasi ja tuo hänet tänne, sillä hän on minulle hyvin tarpeellinen palvelukseen” (2.Tim. 4:10). Huomaamme siis, että Markukseen liittyvä epäluottamus oli jo ajat sitten sovittu (Apt. 15:36-41).

Paavali jo aavistaa tulevan marttyyrikuolemansa, siksi hän mm. toteaa: ”Sillä minut jo uhrataan, ja minun lähtöni aika on jo tullut” (2.Tim. 4:6). Voi olla, että tämä jäi Paavalin viimeiseksi sanomaksi jälkimaailmalle. Perimätiedon mukaan hänet mestattiin Roomassa juuri Neron vainojen aikana. Kuitenkin Paavali säilytti uskon rohkeuden loppuun saakka toteamalla: ”Herra on vapahtava minut kaikesta ilkivallasta ja pelastava minut taivaalliseen valtakuntaansa; hänelle kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen” (2.Tim. 4:18).