87. Jaakobin kirje

87. JAAKOBIN KIRJE

Kirjeen kirjoittaja on Jeesuksen velipuoli Jaakob, joka oli johtavassa ja arvostetussa asemassa Jerusalemin alkuseurakunnassa (Apt. 15). Paavali viittaa Korinttolaiskirjeessään juuri Jaakobiin ja Juudakseen sanonnalla ”Herran veljet” (1. Kor. 9:5; Matt. 13:55). Jeesuksen veljet eivät olleet opetuslasten joukossa vielä silloin, kun Jeesus opetti ja toimi täällä maan päällä. Perimätieto kuitenkin kertoo, että Jaakob oli syvästi järkyttynyt pitkäperjantain tapahtumien jälkeen, nähdessään mitä Jeesukselle tapahtui. Ylösnousemisensa jälkeen Jeesus ilmestyi myös veljelleen Jaakobille (1. Kor. 15:7). Kaikki nämä tapahtumat vaikuttivat Jaakobiin niin syvästi, että hänestä tuli palava ja harras Jeesuksen seuraaja. Hänestä käytettiinkin alkuseurakunnassa lisänimeä ”Vanhurskas”.

Perimätiedon mukaan Jaakob kärsi marttyyrikuoleman Jerusalemissa v. 62. Juutalaiset kiihkoilijat veivät hänet temppelin harjalle, josta syöksivät hänet alas. Jaakobin kerrotaan ennen alas syöksemistään sanoneen: ”Näen Ihmisen Pojan tulevan kunniassaan.”

Kirje on lähetetty ”kahdelletoista hajalla asuvalle sukukunnalle” (1:1). Sanonta on vastaava, mitä Paavali käyttää Israelin kahdestatoista sukukunnasta puhuessaan kuningas Agrippalle (Apt. 26:7). Nuo sanonnat antavat selvästi ymmärtää, että Paavali ja Jaakob pitivät itsestään selvänä, että heidän keskuudessaan elivät kaikki Israelin kaksitoista sukukuntaa. Tätä taustaa vasten hieman ihmettelen, miksi legenda kymmenestä kadonneesta sukukunnasta elää sitkeästi.

Jaakobin kirjeeseen on kautta kirkkohistorian suhtauduttu vaihtelevasti, johtuen sen sanoman luonteesta. Kirje on usein leimattu ”tekojen kirjeeksi”, mm. Luther sanoi sitä ”olkikirjeeksi”. Mutta kyse on viime kädessä siitä, mistä näkökulmasta kirjettä tarkastelemme. Luther tarkasteli sitä syvällä lain alla ja tekojen orjuudessa olleen näkökulmasta. Mutta jos tarkastelemme sitä nykypäivän julistuksen ja kristillisen elämän näkökannalta, käsityksemme kirjan tärkeydestä voi muuttua. Tänä päivänä harvoin kuulemme julistusta pyhityksestä, tai siitä, millaista elämänvaellusta uskon tulisi meissä synnyttää. Armostakin on tullut ”halpaa armoa” ja syntiä sanotaan harvoin synniksi. Annetaan jopa ymmärtää, että elääksesi uskossa, sinun ei todellakaan tarvitse tehdä kerrassaan mitään. Ei kai edes uskonratkaisua, koska siitä monella taholla ei julisteta ollenkaan. Saa jopa vaikutelman, että ilmeisesti joku saattaa olla tietämättään uskossa!

Jaakob vain yksinkertaisesti korostaa erästä hengellisen elämän keskeistä totuutta. Usko ollakseen todellista ja aitoa, tulee väistämättä esille myös ihmisen elämässä ja vaelluksessa tekoina ja valintoina. Aabrahamiahan pidetään uskon isänä ja malliesimerkkinä. Harva tulee kuitenkaan ajatelleeksi, missä yhteydessä Aabraham tuon ”arvon” Jumalalta sai. Hän sai sen silloin, kun oli valmis jopa uhraamaan poikansa Iisakin uhrialttarilla. Siis emme ainakaan Aabrahamista voi sanoa, että hän ei tehnyt kerrassaan mitään, saadessaan tuon tunnustuksen Isältä Jumalalta!

Jaakobin kirjeestä voisi sanoa, että se on enemmän käytännöllinen kuin opillinen. Jaakob ei ole kiinnostunut syvällisistä teologisista ja opillisista keskusteluista, vaan yksinkertaisesti tuo esille, miten uskonvaelluksen tulisi ilmetä elämässä. Tätä opettaessaan hän mahtavalla tavalla ottaa esimerkkejä jokapäiväisestä elämästä. Kun hän esimerkiksi haluaa tähdentää, ettei lähimmäisen rakkaus saa katsoa henkilöön, käyttää hän esimerkkikertomuksena seurakuntaelämästä tilannetta, joka varmasti saa meidät useimmat tuntemaan itsemme samaan asenteeseen syyllistyneiksi (2:1-5)!

Myös kuvaus kielen synneistä ja kesyttämättömyydestä on vertaansa vailla (3:1-12). Muita kirjeen teemoja ovat esim. suhde rikkauteen, varoitus maailman ystävyydestä sekä kestävyys rukouksessa. Jaakobin kirjeestä myös löydämme käytännön opetuksen öljyllä voitelusta, jonka käyttö viime vuosikymmenien aikana on monissa seurakunnissa ilahduttavasti lisääntynyt (5:14,15).

Myös Jaakob opettaa Herran tulemuksen kärsivällisestä odottamisesta. Tässä yhteydessä hän puhuu syksyisestä ja keväisestä sateesta (5:7). Meille suomalaisille lukijoille näiden käsitteiden ymmärtäminen saattaa jäädä hieman sekavaksi. Kreikan kielessä oikeastaan puhutaan sanatarkasti ”varhaisesta” ja ”myöhäisestä” sateesta. Kun on kyse viljan kylvämisestä maahan, syyssade on tärkeä. Se pehmittää maan ja saa siemenen itämään. Talvikauden jälkeen on kevätsade, joka saa viljan lopullisesti kasvamaan korteen ja tähkään. Olen usein miettinyt, onko tässä vertauksessa samalla ennustettu, kuinka evankeliumin sanoma tulee leviämään kaikkialle maailmaan. Alkuseurakuntahan sai valtaisan syyssateen (varhaisen sateen), jonka voimassa lähdettiin maailmaa valloittamaan. Mutta sitten tuli hiljaisempi talvikausi, jolloin kristinuskon sanoman leviäminen ikään kuin jumiutui vuosisatojen ajaksi paikoilleen. Kunnes taas reilu sata vuotta sitten annettiin kevätsade. Pyhä Henki sai sytyttää uskovia ja seurakuntia kautta kristikunnan uuteen innostukseen viedä evankeliumia sinne, missä sitä ei vielä ole kuultu. Saamme elää aikaa, jolloin Herran valvova seurakunta vie evankeliumin julistamisen päätökseen kaikille kansoille.